Tiedäthän, sosiaaliset taitoni... Ne eivät ole kovin hyvät. En tiedä mitä pitää sanoa. Olen niin kovin pahoillani kaikesta loukkaavasta mitä olen vahingossa sanonut ja tehnyt... Kun vain voisit antaa anteeksi ja olisimme taas läheisiä... Se tuskin tulee toteutumaan, mutta minä jostain syystä vieläkin uskon siihen, vaikka useiden kuukausien ajan olemme jo olleet etäisiä. Koulussa emme tervehdi toisiamme. Aina kun olet lähellä sykkeeni kiihtyy ja tunnen palavani. Surusta, joka polttaa kuortani joka hetki, kun olen sinulle vain ilmaa... Tiedän, että en ole kovin hyvä ystävä. Yritän niin kovasti, että välillä en edes ajattele mitä sanon... Anna anteeksi. Kyyneleet ovat kai turhia, näin vanhoista asioista. En vain voi poistaa tätä ikävää, kun ajattelen sinua... Enhän minä sinua vain ystävänä rakastanut... Sen, mitä tarkoitan, voi jokainen päätellä itse... En halua kertoa sitä... Jokin siinä häiritsee. Ehkä se, että koko roska oli väärin. Se oli tuomittu jo etukäteen... Ei siitä mitään olisi tullut. Se mitä sinäkin minulle teit... Se oli väärin. Ehkä teit sen painostuksen alaisena. En minä vain tiedä... Minulle vain kerrottiin... Enkä edes tiedä oliko se totta... Uskon kuitenkin, että oli... Olen valmis antamaan sen anteeksi, jos sinäkin antaisit minun tekoni. 

Sinua ikuisesti ikävöiden

Rukoilijasirkka